Aikamme suosikkikirja, omaa tietään etsivän amerikkalaisnaisen Eat, Pray, Love, on kuin kuvaus monen kolmekymppisen naisen elämästä. Myös omastani. Olen kuin hän.
Ostin kirjan jo vuosia sitten, aikana ennen siitä tehtyä elokuvaa ja sen suosiota. Halusin myöhemmin käydä katsomassa elokuvan yksin ja tippa tuli linssiin, kun tunnistin itseni Julia Robertsin tähdittämästä elokuvasta. Olin monin osin kuin hän.
Kuuntelin eilen nicaragualaisen kahvilan tiloissa, kun joukko amerikkalaisnaisia kiisteli, kuka on eniten hän eli kirjan Elizabeth. Kaikki tunnistivat itsensä, kaikki etsivät itseään. Kaikki olivat kenties eronneet tai karanneet, löytäneet uuden ja hakanneet päätään seinään. Meinasin huikata keskusteluun oman kommenttini hieman kauempaa: ”Ei, kun minä olen hän!”
Meistä moni, kolmessakymmenissä olevista naisista, on jatkuvalla tutkimusmatkalla. Naisen perinteinen rooli on muuttunut, moni jättää perhe-elämän hamaan tulevaisuuteen ja lähtee kokeilemaan itsenäisiä siipiään. Koko maailma on avoinna, eikä oma paikka olekaan siellä, missä naisen paikka on pitkään ollut. Olemme hukassa, vaihtoehtojen tulvassa.
Eroamme, löydämme uusia ihastuksia ja eroamme taas. Samaan aikaan etsimme sitä oikeaa ja rakennamme pilvilinnoja ja etsimme maailmankin ääristä suuriin unelmiimme sopivia prinssejä tai Tarzaneita. Samaan aikaan etsimme itseämme.
Myymme kenties omaisuutemme, matkustamme maailmalla. Olemme itsenäisempiä kuin koskaan, rohkeampia kuin koskaan. Etsimme omaa tietämme, kaikin tavoin ja kaikkialta.
Olen hän ja juuri nyt tykkään siitä.
Olen hän. Olen todellakin hän. Eronnut (en tosin avioeronnut), omaisuutensa pian myynyt, henkisenkin polun tallaaja, joka haluaisi etsiä palasia itsestään sekä Italiassa, Intiassa että Indonesiassa. Tosin Italian voisin vaihtaa vaikka Ranskaan tai Etelä-Afrikkaan.
Nyt jos koskaan olen kuin hän, tuo omaa tietään etsivä 35-vuotias. Nyt, jos koskaan, tuntuu häneltä. Saatan jopa lähteä hänen jalanjäljilleen, omalla tavallani tosin. Omalla tielläni. Saatan hypätä hetkeksi pois oravanpyörästä ja lähteä kurkkimaan oman elämäni Javier Bardameja ja tuntemaan levottomuutta Intialaiseen ashramiin. Tai ehkä suuntaan nautiskelemaan, ottamaan ilon irti tästä hetkestä. Oppimaan uuden kielen, uusia taitoja. Kunhan suuntaan kohti uutta, omaa tietäni – sen aika on tullut.
Olen hän ja juuri nyt tykkään siitä.