Vuosi 2020 jäi monella tasolla historiankirjoihin. Sen lisäksi, että se oli kruunusta nimensä saaneen viruksen valtakautta, oli se myös oman aikuisikäni ensimmäinen vuosi, kun ulkomailla vietettyjä päiviä on vain alle kahden käden sormien verran. Niin, vain.
On joulupäivä ja vuosi 2020 lähentelee jo lupaavasti loppuaan. Istun kehräävä Lily-kissa sylissäni, viltin alla lämmitellen, joululahjaksi saadut villasukat jaloissani. Kynttilät palavat ja pientä kotiani lämmittävä ilmalämpöpumppu hurisee tasaisesti. Olen virittänyt tunnelman mieleisekseni myös rentouttavan musiikin soittolistalla, jota kuuntelen joululahjaksi saadusta Bluetooth-kaiuttimesta, joka kestää myös vettä. Se saa jatkossa luoda kaunista äänimaisemaa myös rentouttaviin saunahetkiini …
Juna kiitää jossakin Riihimäen ja Hämeenlinnan välimaastossa. Ikkunoista vilisee himmentyneiden ja murrettejun värien sävykirjon maalausmainen maisema, kuulokkeissa soi Stress Relief -soittolista.
Maailma on ihmeellinen paikka. Mitä suuremman palan siitä uskaltaa maistaa, sitä enemmän sen taika aukeaa. Yhteys on luotu ja se sama yhteys kutsuu syventämään sitä. Maailma kutsuu luokseen.
Maaliskuisen Teneriffan aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, Atlantin valtameren kuohuessa taustalla. Kokonaisvaltainen onnentunne oli vallannut auringon lämmittämän kehoni. Luotto tulevaan oli kova, kaikki oli mahdollista. Iloinen 20-luku ja itsellenikin juuri alkanut uusi kierros auringon ympäri. Onneksi en vielä tiennyt.
Jonkin aikaa sitten ulkomaille muuttanut tuttavani tokaisi taikasanat: ”Jotenkin juuri nyt energiani virtaavat paremmin muualla kuin Suomessa.” Lause osui ja upposi, siinä saattoi kiteytyä kaikki oleellinen omista ajatuksistani ja syvin syy siihen, miksi kaipaan usein pois arjen ympyröistä ja kotimaasta.
Kun matkustan, olen kotona. Tien päällä maisemien vaihtuessa ja ennalta suunnittelemattomassa elämässä olen kotona.
