matkapäiväkirja

Kohti muistojen Barcelonaa – taas

Musta kasvomaski, jonkalaisesta kuvittelin jo liian pitkään jatkuneen huonon suhteen jälkeen voivani irrottautua lopullisesti, peittää puolet kasvoistani ja muuttaa hengityksen normaalia raskaammaksi. Hetkellisen vapauden tarjonnut lentokoneen termospullossa muhinut ja maitojauheella paranneltu kahvi on nautittu ja noin neljän tunnin lentoa kohti Barcelonaa on jäljellä puolet.

Lentokoneen turvavyövalo on juuri sytytetty ilmatilaa mylläävän turbulenssin vuoksi ja korviini olen painanut kadonneiden vastamelukuulokkeiden sijasta Tokmannin halvimmat nappikuulokkeet. Kuulokkeista Spotify toistaa niitä kuutta biisiä, jotka olin ehkä vuosi sitten vahingossa ja tavallaan onneksi ladannut toimimaan ilman nettiyhteyttä. Biisit eivät juuri nyt sovi matkasta innostuneeseen mielentilaani, mutta ne saavat tehdä tehtävänsä, paremman puutteessa. Kiitos siis kuitenkin, Keko Salata ja Tuure Kilpeläinen. Biisien taustalta kuuluu nopeatempoinen vierustovereideni höpöttely, jonka vaimentaisin mielelläni kadoksissa olevilla vastamelukuulokkeillani, mutta näillä halpaversioilla mennään.

Mielessäni siintää Barcelona, kaupunkiensirakkauteni. Kolme päivää sitten varatut lennot vievät minut sateesta aurinkoon, liian kylmästä lämpimään. Ne vievät minut tämän alle puolessa välissä itseään kiitävän vuoden aikana jo neljättä kertaa Espanjaan, jo vuoden kuudennelle ulkomaanmatkalleni. Tiedän, en ylpeile lyhyillä pyrähdiksilläni, mutta käsi sydämellä valitsen nyt näin. Valitsen elää itselleni sopivinta elämää niin hyvin kuin tämän hetken oman elämäni puitteet sen mahdollistavat.

Mietin Barcelonaa. Yritän laskea, kuinkahan monta kertaa olen tuossa Katalonian kukkasessa rosoisia katuja kierrellyt. Edellisen kerran nautiskelin kaupungin antimista ystäväni kanssa kolmisen kuukautta sitten. Nyt matkakaverinani on pieni ja edessä olevan istuimen alle mahtuva laukku, sinne sullottuna muutama selviytymistavara- ja vaate.

Yhteenlaskettuna olen varmasti tutustunut Barcelonaan ainakin puolen vuoden päivien verran. Silloin, kampaamokoulusta vuonna 2004 valmistuttuani,
kuvittelin Barcelonasta tulevan kotini. Elämä vei toiseen suuntaan ja toi tielleni silloinkin syitä jäädä Suomeen. Muut kaupungit ja muut mantereet veivät palasia sydäntäni ja tiemme Barcelonan kanssa erkanivat vuosiksi.

Onneksi kaikkia ovia ei tarvitse takaansa sulkea ja eri hetkinä eri paikoille ja ihmisille on erilainen roolinsa. Barcelonan roolia tämänhetkisessä elämässäni en osaa määrittää, mutta Almodovarin Vicky Cristina Barcelona -elokuva, espanjan kieli ja flamenco-musiikki puhuttelevat juuri nyt kummallisen paljon. Onko kyse sitten Barcelonasta vai intohimoisesta espanjalaisesta mielenmaisemasta, sitä en tiedä, mutta juuri nyt tuttu ja silti niin tuntematon kaupunki valikoitui omalle polulleni.

Katsotaan, mitä tämänkertainen Barcelonan polku tuo. Vaikka olen oppinut, että tiukkoja odotuksia ei kannata rakentaa, on minulla silti toiveita ja mielikuvia. Ehkä löydän taas
sen saman katusoittajan, joka saapui helmikuussa paikalle moottoripyörällään ja jonka lumoavat rytmit värittivät Gracian kaupunginosan aukioiden elämää. Varmasti syön pinchoksia ja tapaksia, juon merlottia ja tuorepuristettua appelsiinimehua, ja ainiin, café con lecheä eli maitokahvia. Kenties nautin Espanjan auringosta, viilennän ihoa meren aalloissa ja tallailen avojaloin Barcelonetan rannalla. Rannalla, jonka hiekalla olen lukuisia päiviä aikoinaan viettänyt, lukien metroasemalta ostettua Cosmopolitania tai Marie Clairea. Tai kenties makoilen sillä toisella rannalla, jonka nimeä en muista. Sillä, jonka chirinquitossa eli rantabaarissa vietin melkein 20 vuotta sitten usein aikaa ja jossa sain työtarjouksen tanssijaksi. Työtä en koskaan ottanut, koska tanssijattarelle olisi asetettu myös toisenlainen vaatimus työnantajan puolelta. Me too.

Katalonian kukkanen vie myös muistoihin ihastumisesta. Se oli se hyvin tatuoitu, lävistetty ja itseäni vanhempi paikallinen, jonka seurassa lävistytin alahuuleni. Se, joka kyyditti minua urheilumoottoripyörällään aivan liian kovaa ja joka käski rutistamaan vyötäröltä merkiksi, jos kyydissä pelotti. Hän, jonka kärsivällisyyden ja kielitaidottomuuden takia jouduin opetella espanjankieltä. Hän, jonka kanssa istuin sateen jälkeen hiekkarannalla saman pyyhkeen alla
samaan aikaan, kun taivaan pilvet muodostivat sydämen. Sama hän, jonka sydämen särjin huomatessani, että elämämme eivät enää kesän jälkeen kohtaa.

Voi Barcelona, muistojen Barcelona. Barcelona, katusoittajien ja elämän Barcelona. Barcelona, tupakansavun ja rosoisuuden Barcelona. Meluisa Barcelona, eläväinen Barcelona, aistien Barcelona. Katsotaan, minkälaisena peilaannut minulle tällä kertaa.

Psst! Jos tässä ajatuksenvirrassa on typoja tai ajatuskatkoja, syyttäkäämme taustamelua ja puhelimen pienellä näytöllä näpyteltyä tekstiä.

Madeira

Madeira ja tähtiin kirjoitettu matka

Se oli jälleen kerran matka, joka valitsi minut. Matka, joka oli tähtiin kirjoitettu.

Vehreyden ja lämmön, edullisen lennon ja sattumanvaraisen ajoituksen perusteella valikoitunut Portugalille kuuluva autonominen Madeiran saari tarjosi tällä kertaa puitteet sekä seikkailulle uudessa matkakohteessa että sitäkin suuremmalle löytöretkelle oman elämän syväsukelluksella.

Lomalento Madeiran merenrantalentokentältä Helsinki-Vantaan tuttuakin tutumpaa havupuiden reunustamaa kiitorataa kohti nousi ilmaan alle kaksi tuntia sitten, viikko samaiseen paikkaan möykkyisästi laskeutumiseni jälkeen. Korvatulpat korvillani annan tilaa omille ajatuksilleni, ne käyvät kelauksella taaksepäin kuluneen viikon vuodelta tuntuneen irtioton hetkiä.

Käsimatkatavaroihin mahtuneissa kantamuksissani kuljetin paksua kirjaa, josta avasin ennen tätä paluulentoa vain yhden ainoan sivun ja valitsin kirjaan uppotumisen sijasta uppoutua käsillä leijaileviin hetkiin. Uppouduin perhosten lentoon, merilintujen piipitykseen, aaltojen liikkeeseen, elämän oppitunteja käsitteleviin keskusteluihin ja auringonlaskudrinkkeihin, jopa paikallisiin poncha-juomiin.

Samalla hetkellä, kun jokunen viikko sitten varasin erittäin halvat lomalennot varasin itselleni aiemmin tuntemattomalta ja tutkimattomalta Madeiran saarelta myös majapaikan. Sen enempää asiaa tutkimatta varasin värikkäällä tunnelmallaan ja vehreydellään hurmanneen majapaikan itselleni lähes koko matkan ajaksi. Viimeiselle yölle annoin tilaa sattumalle, tapani mukaan.

Majapaikan kuvat olivat luvanneet terveellisiä aamupalakulhoja paikan sisäpiharavintolasta. Olin kuvitellut detoxaavani ja rentoutuvani myös kehollisesti, rauhoittavani viime vuosina liian usein ylikierroksilla hyrrännyttä mieltäni. Mieltä, jota on kuormittanut liian moni asia ja kehoa, jonka stressihormonitasot ovat kaiken kauniin rinnalla olleet jo liian pitkään ainakin hetkittäin loppuunpalamisen rajamailla.

Madeira upea majoitus maisemalla meri ja vuoret.

Odotukset. Siinä onkin sana, josta voisi aloittaa tämän(kin) löytöretken tärkeimmän oppiläksyn. Olin odottanut syöväni majapaikan ravintolassa, mutta toisin kävi ja ravintola sattui olemaan juurikin koko matkani ajan poikkeuksellisesti suljettu. Olin myös halunnut mennä kauas pois melusaasteesta, mutta maailma päättikin järjestää tälläkin kertaa matkalleni myös juuri sitä, mitä vastustan: valtavia tietyömaita ja remonttimelua.

Luovuttuani odotuksista ja annettuani elämän tapahtua, päädyin lopulta toteamaan ääneen, että elämä on remontissa ja työn alla. Sama lause toi minulle matkaystävän, jonka kanssa pääsimme aiheiden syviin päätyihin ja hänen looginen ajattelunsa ravisteli jatkuvasti ärsytykseen asti tunteet edellä elävää minua. Pyrin myös hakeutumaan mahdollisimman kauas remonttitöiden melusta ja hukutin epämiellyttävät äänet meren kohinaan aina, kun se oli mahdollista. Silti, miten on edes mahdollista, että joka ikisessä paikassa, jonne menen, vinkuu lähettyvillä aina vähintään yksi sirkkeli? Loppuuko remontti, jos en yritä vastustaa sitä? Kutsunko melua elämääni yrittämällä vältellä sitä vai onko maailma vain yksinkertaisesti yksi totaalinen rakennustyömaa?

Ihanan majapaikkani ravintolan kiinniolo oli lopulta hyvä asia ja toi majapaikkaan entistä enemmän rauhaa. Mikä parasta, satuin myös tutustumaan paikalla poikkeuksellisestikin juuri nyt olleeseen henkilöön, joka sattui olemaan paikan perustaja ja valitsi kohdella minua erityisen hyvin. Sanoi tykkäävänsä minusta. Sain kahvia riippumattoon, sain banaaneja eväiksi ja sain kohtelua, mitä hiljattain 40-vuotta täyttänyt oikean aikuisuuden portilla piehtaroiva naishenkilö juuri nyt toivoo vastakkaiselta sukupuolelta.

Tästä voimmekin hypätä seuraavalla aasinsillalla tarpeisiin. Tämäkin matka vei tilanteisiin, joita tarvitsin omalla polullani. Onnellisuudella ja tähtipölyllä kuorrutettujen hetkien lisäksi jouduin kontrolloimattomuuden ja siihen liittyvän pelon äärelle. Istuin auton kyydissä, jonka jarrujen kuulin autoon noustuani olevani rikki. Istuin alkoholia nauttineiden ihmisten peltipurkin kyydissä. Istuin autoissa, jotka kaahasivat rotkojen reunoilla ja kävelin reiteillä, jotka saivat jalat kohmettumaan uudehkon seuralaiseni eli korkeanpaikankammon aikaansaamana. Silti, joka kerta jalkojen stopatessa minulle tarjottiin kirjaimellisesti kättä.

Nainen Madeiralla.

Joka kerta, kun viikon aikana yritin vältellä jotain, elämä vei minut juuri sen aiheen äärelle pakottaen tarkastelemaan sitä. Tätähän elämän tutkimusmatkailu on, pelkojenkin kohtaamista. Termi shadow work ja elämän varjot ovatkin nousseet viime vuosina monen muunkin huulille.

Samaan aikaan, kun matka vei pelkojen äärelle, sen aikana maailma järjesteli monia palikoita juuri oikeille paikoilleen. Autottoman matka autoa vaativalla saarella järjestyi juuri niin kuin piti ja jopa lentokentälle minut haluttiin kuljettaa. Pääsin autotta paikkoihin, joihin en itse edes ollut matkalla ja paikkoihin, joiden en edes tiennyt olevan olemassa. Päädyin keskelle paikallisinta paikallisuutta, oppien Madeiran ja madeiralaisuuden saloista. Opin tuntemaan paikallisia ihmisiä ja jo ensimmäisestä päivästä alkaen sain apua kaikkeen, mihin saatoin apua tarvita.

Saari oli kukkaloistossaan ja viimeisen yön majapaikan tukikohdaksi valikoitunut Funchalin kaupunki järjesti juuri samaisena päivänä vuosittaiset kukkafestivaalit ja tapahtumaan liittyvän kulkueen. Sain ihastella delfiinien ilakointia rantakuppilasta ja katsoa, kun punaoranssi aurinko laski tasollani Atlantin valtamereen vain tuodakseen samalla hetkellä valon pallon toiselle puolelle. Löysin matkalla myös Tarzanin, joka tosin katosi täydellisine lihaksineen ja salaperäisine askelineen kaukaisuuteen muutama minuutti noustuaan merestä esteetikon silmää häkeltymisen aiheuttaen miellytettyään ja muistuttaakseen, että Tarzaneita ON olemassa.

Sitten oli ne Tinder-hengailut. Olin ajatellut, että nyt voisi olla hyvä hetki kohdata uusi ihminen jopa pienen (tai pidemmänkin) lomaromanssin muodossa. Voi luoja. Annoin tilaisuuden eräälle reissaajahenkiselle ja mutkattomalta vaikuttavalle tapaukselle kohtaamiseen. Jo ensimmäinen minuutti sai minut haluamaan uppoutumista kirjaani, jota en kovin helposti matkoilla näköjään avaa. Jouduin keskelle toisen ihmisen draamaa ja samalla selviytymistarinaa. Sain oppitunnin rajanvedosta ja empaattisuuden ääriviivoista. Joissakin hetkissä toisen ongelmat vain eivät ole omiani ja vaikka kuinka haluaisi pelastaa, jokainen pelastaa lopulta itse itsensä. Ja ei, huoneessani ei ollut sohvaa, eikä viereeni päässyt nukkumaan.

Tinder-hengailut oli tarkoituksella monikko, koska, kyllä vain, olin tosiaan myös tietoisesti halunnut antaa tilaisuuden vaikka maailmalta löytyvälle rakkaustarinalle. Tämä monikon hengailuista muodostanut toinen tarina olikin toinen lukunsa, jonka draamaan johtaneet onneksi liian pitkälle menemättömät käänteet jätän jokaisen mielikuvituksen varaan ja annan avainsanaksi sanan ’tyttöystävä’. Oppiläksy: toisten draama on toisten draama, sinä et kuulu siihen. Silti, Tinder-herra numero 2 oli oikein miellyttävää illallisseuraa ja romanttinenkin auringonlaskuhetki erittäin viehätttävässä seurassa oli kai juuri sitä, mitä tarvitsin.

Niin, kuinka monta hetkeä siihen yhteen viikon mittaiseen elämän sivupolkuun mahtuikaan? Nyt kotiin palaa elämän rikastama, mutta hieman hämmentynyt yksilö. Aikuinen nainen, joka tietää olevansa kotona veden äärellä ja kaunista kohtelua arvostava lady, joka ei enää kaipaa poikasia rinnalleen vaan osteri-illallisille vieviä, itsestään huolta pitäviä herrasmiehiä (tai Tarzaneita). Kotiin palaa maailmankansalainen, joka haluaa jatkossakin antaa elämän kuljettaa ja virrata omaa polkuaan. Tällä löytöretkellä vastaan tulevat juuri ne hetket, ne ihmiset ja ne paikat, jotka on tielleni tarkoitettu – halusin sitä tai en. Jokainen hetki, paikka ja kohtaaminen olkoon tienviittana kohti määränpäätä.

Maktub. Se oli majapaikkani nimi ja se tarkoittaa ”It is written.” Siihen on uskominen.

Kurkkaa tästä myös pyörittämääni reissunaisten tukikohtaan!

 

Ja niin sain taas syyn kirjoittaa: Kohti Madeiraa

Jo ennen kukon laulua Helsinki-Vantaan taakseen jättänyt Airbus A321 liitää aamupäiväisen taivaan pilvihattaroiden yläpuolella. Bongailen ajan kuluksi kattopaneeleista laskeutuvien näyttöjen kartoilta tuttuja paikkojen nimiä: Vigo, A Coruna, Porto… Paikkoja, jotka tunnistan omikseni ja Euroopan kartalle piirtyneitä kohtia, joihin liittyy laskemattomia muistoja.

Maailma, se on taas kotini. Tätä eräänä liian harmaan ja viivästyneen kevään aamupäivänä varattua äkkilähtölentoa on saman kattonäytön mukaan jäljellä noin 1,5 tuntia. Saman ajan päässä odottaa Madeira, tuo keväisen kukkaloiston luvattu saari, jonka salaisuudet odottavat tutkimistaan.

Soolomatka, suunnittelematon matka, irtiotto. Jo vuoden viides matka, maailma tosiaan on taas kotini ja voit vain kuvitella, kuinka hyvältä se pitkän kutistetun elämän jälkeen tuntuukaan. Samalla voit kuvitella myös lentokoneen, jossa kaikki näyttää samalta kuin ennen 2020 muuttunutta maailmaa. Maskit ovat poissa, alkoholi virtaa suomea puhuvan lomajoukon suonissa jo ennen puolta päivää. On onni, että maailman muuttanut virus on luonani jo hiljattain käynyt, muuten tilanne voisi tuntua vähintäänkin epämiellyttävältä turvatoimien puuttuessa.

Ja se virus. Ei se tullut seuralaisekseni maailmalla vaan ihan kotimaassa, arjen pyörityksessä. Ajan kysymyshän se vain olikin, koska olin päättänyt uskaltaa taas elää. Päätin jo vuoden 2021 muuttuessa seuraavaan, että en suostu jättämään tuota vuotta historiankirjoihini koko aikuisikäni tähänastisella taipaleella ainoana vuotena, jona en kotimaata taakse jätä. Niin minä varasin kaksi päivää ennen vaihtuvaa vuotta matkan Teneriffalle, jossa ihailin vuoden 2021 jäävän menneisyyteen kokonaista eläintarhaa huudattaneessa ilotulitusnäytelmässä ja jossa aloitin vuoden 2022 huuhtoen menneet huolet Atlantin aaltoihin.

Teneriffa, ja pari viikkoa myöhemmin hiljentyneen työtilanteen takia toisen kerran Teneriffa, uuden vuosikymmenen omalla polullani startannut Barcelona ja työporukan pieni reissu Riikaan. Nyt, Madeira, jonne matkatessa lettipäinen lentoemäntä kaupustelee parhaillaan aurinkoisia arpoja, jotka – kumma kyllä – menevät lomavoiton tai jännityksen toivossa kuin kuumille kiville.

Tässä sitä taas olen. Minä, 40-vuotias sinkku ja kissastaankin elämäntapansa vuoksi luopunut, pienessä talossa vuokralla asuva kampaamoyrittäjä, jonka elämän raiteet heittelevät milloin minnekin, mutta jonka vain osittain kerrottua tarinaa ainakin itse jaksan ihmetellä ja jonka uusia juonenkäänteitä ja oivalluksia odotan innolla.

Kas näin, tällä ajatuksenvirralla katkaisen myös hiljattain kymmenen vuoden ikään päätyneen, aivan liian pitkänimisen, Urbaani viidakkoseikkailijatar -blogini hiljaisuuden ja muistan taas, kuinka nautinkaan antaa sanojen syntyä ja kuinka suuren nautinnon kirjoittaminen saakaan aikaan.

Psst! Kirjoitusten hilljentyessä jaan tarinaani myös muissa sosiaalisen media kanavissa ja kutsunkin teidät liittymään seuraani myös toisaalla, toisenlaisen tarinoinnin parissa. Löydät minut kaikkialta nimellä urbanjunglelaura (liian pitkä ja vaikea sekin, mutta olkoon).

Instagram: www.instagram.com/urbanjunglelaura / Tiktok: www.tiktok.com/urbanjunglelaura