Kaikki alkoi jo vuosia sitten maailmalla koettuja hetkiä ikuistaneista valokuvista, jotka täyttivät vanhan tietokoneeni kovalevyä. Se alkoi kaikista niistä kertomattomista tarinoista, joita odotin saavani jakaa koko maailmalle. Se sai alkunsa matkajutuista, joita lähipiirinikään ei enää jaksanut kuunnella.
Taas uusi sunnuntai, huomenna taas uusi maanantai. Päivät kestävät pitkään, mitään ei tapahdu. Poikkeusaikaa on eletty nyt jo melkein vuosi, elämää on eletty rajatuissa puitteissa jo noin 350 päivää.
Tel Avivin kuvankauniilla Neve Tzedekin alueella sijaitsee kaupungin ja varmasti koko maan erikoisin museo, jonka omistaja on yhtä varmasti maan sympaattisin museoitsija.
Vuosi 2020 jäi monella tasolla historiankirjoihin. Sen lisäksi, että se oli kruunusta nimensä saaneen viruksen valtakautta, oli se myös oman aikuisikäni ensimmäinen vuosi, kun ulkomailla vietettyjä päiviä on vain alle kahden käden sormien verran. Niin, vain.
On joulupäivä ja vuosi 2020 lähentelee jo lupaavasti loppuaan. Istun kehräävä Lily-kissa sylissäni, viltin alla lämmitellen, joululahjaksi saadut villasukat jaloissani. Kynttilät palavat ja pientä kotiani lämmittävä ilmalämpöpumppu hurisee tasaisesti. Olen virittänyt tunnelman mieleisekseni myös rentouttavan musiikin soittolistalla, jota kuuntelen joululahjaksi saadusta Bluetooth-kaiuttimesta, joka kestää myös vettä. Se saa jatkossa luoda kaunista äänimaisemaa myös rentouttaviin saunahetkiini pienen kotini pienessä saunassa.
Juna kiitää jossakin Riihimäen ja Hämeenlinnan välimaastossa. Ikkunoista vilisee himmentyneiden ja murrettejun värien sävykirjon maalausmainen maisema, kuulokkeissa soi Stress Relief -soittolista.
Maailma on ihmeellinen paikka. Mitä suuremman palan siitä uskaltaa maistaa, sitä enemmän sen taika aukeaa. Yhteys on luotu ja se sama yhteys kutsuu syventämään sitä. Maailma kutsuu luokseen.
Maaliskuisen Teneriffan aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, Atlantin valtameren kuohuessa taustalla. Kokonaisvaltainen onnentunne oli vallannut auringon lämmittämän kehoni. Luotto tulevaan oli kova, kaikki oli mahdollista. Iloinen 20-luku ja itsellenikin juuri alkanut uusi kierros auringon ympäri. Onneksi en vielä tiennyt.
Jonkin aikaa sitten ulkomaille muuttanut tuttavani tokaisi taikasanat: “Jotenkin juuri nyt energiani virtaavat paremmin muualla kuin Suomessa.” Lause osui ja upposi, siinä saattoi kiteytyä kaikki oleellinen omista ajatuksistani ja syvin syy siihen, miksi kaipaan usein pois arjen ympyröistä ja kotimaasta.
Kun matkustan, olen kotona. Tien päällä maisemien vaihtuessa ja ennalta suunnittelemattomassa elämässä olen kotona.
Suomen kansallismaisema, Kolin huipuilta avautuva näkymä Pieliselle on maisema, joka useimmille nousee mieleen ajateltaessa Kolia. Kolin kiistämätön kauneus kannattaa kuitenkin kokea myös toisesta perspektiivistä, saariperspektiivistä. Vaikka Ukko-Kolin kalkkikivien päältä aukeava näkymä vetää hiljaiseksi, suosittelen myös toisenlaista tapaa ihailla kansallismaisemaamme ja ainakin itselleni hyvin perisuomalaista metsä- ja harjumaastoa. Suuntasinkin kaverini kanssa Kolille viime kesänä ja vuokrasimme kajakit, joilla pääsisimme sinne, minne silmä huipuilta käsin kantaa. Halusin tehdä sen, mitä olin aiemmin ylhäältä käsin katsellut ja ihmetellyt jonkun toisen tekevän eli meloa…
Kotini on turvasatamani. Se on paikka, jossa voi levätä ja ladata akkuja. Eilen kerroin teille ajatuksiani kodista ja uudesta kodistani, nyt raotan teille kuvien kera ovea kotini yksityiskohtiin. Yksityiskohtiin, jotka vaihtelevat samaa vauhtia kuin fiilikseni. Onneksi koti saa muuttaa muotoaan, elää vuodenaikojen ja tunnelmien mukaan.
Muutto siirtolopuutarhamökkimäiseen mini-kotiin, tiny house -kotiin, toteutui kuin tilauksesta.
“Miten ihmeessä olet sinkku? Sinähän olet kaunis, kiva ja kiinnostava. Teet upeita juttuja ja inspiroit varmasti monia. Miten ihmeessä olet yksin? Miksei sinulla ole seikkailukaveria?”
Olen ikuinen unelmoija, silmiä avaamaton romantikko. Idealisti, voisi joku sanoa. Kerta toisensa jälkeen löydän haavemaailmassa elävän itseni rakentamasta epärealistisia pilvilinnoja todellisuuden ympärille. Elän elokuvamaailmassa, haluamatta avata silmiäni todellisuudelle.
Pääkaupunkiseudun kesäinen taika piilee ehdottomasti sen saaristossa. Helsingin, Espoon ja lähikuntien saaristossa riittää suosittuja päiväretkikohteita sekä tuntemattomampia piilopaikkoja. Tällä kertaa vietin telttalomaviikonlopun Sipoon Kaunissaaressa, noin tunnin venematkan päässä Helsingistä.
Olemme juuri lanseeranneet matkaileville naisille kohdennetun etukortin, Seikkailijattaren etukortin. Nyt jokainen oman elämänsä seikkailijatar on oikeutettu lukuisiin etuihin sekä kotimaassa että kaukomailla.
Tuntuuko teistä koskaan, että elämässä on alkanut uusi luku? Asioita on saatu loppupisteeseen ja uusia alkuja syntyy? Että pinnan alla bambunjuurien lailla kasvaneet visiot lähtevät pinnan tavoitettuaan kipuamaan kohti aurinkoa ja palaset loksahtelevat kovaa vauhtia uusille paikoilleen? Tähän voisi vielä lisätä asiakkaani suusta kuulemani kielikuvan elämästä, joka on kuin ristipistotyö, jonka kokonaisuuden hahmottaa vasta, kun kääntää sekametelisopan oikeinpäin ja näkee, minkälaista kokonaisuutta sitä onkaan taiteiltu. Tässä ollaan nyt.
Meri on tyyni ja aurinko paistaa soutaessani lempisaarelleni. Samalle saarelle, jonka uumenissa vietin aikaa vain paria päivää aiemmin ja jonka syleilyssä, riippumatollani makoillen, taisin pari kyyneltäkin maailmantuskissani tirauttaa.
Elämän mustassa, koronan kokoisessa aukossa, on aika matkustaa mielen tasolla elämän kauniisiin hetkiin, onnenhetkiin. Niihin täydellisen läsnäolon hetkiin, joita jahdataan läpi elämän, mutta jotka lopulta tapahtuvat silloin, kun niitä ei yritä pakottaa ja kun vain antaa niiden tapahtua.
On aika pyytää apua. Korona-virus iskee pahasti talouteen ja etenkin pienyrittäjiin. Olen tasan vuosi sitten avannut oman ja ihanan, matkateemaisen parturi-kampaamon nimeltään Aroha Helsinki. Nyt muuttuneessa tilanteessa vielä lapsenkengissäkin olevan salonkimme tuolit pölyttyvät pahasti. Palkkaa ei tule, kun töitä ei ole.
Pakkasin mukaani eväät. Retkirepussani oli itse leivottuja sämpylöitä ja yrttiteetä. Lapasella lämmitetyssä kädessäni kuljetin istuinalustaa, olinhan menossa viipymään. Viipymään kiireettä, kun aikaa kerrankin on. Menin erääseen suosikkipaikoistani, kotini lähelle. Istuin meren päälle laskeutuvan männyn juurelle, aivan lähelle vesirajaa. Nojasin selkäni vasten vanhaa puuta ja pistin kuulokkeet korvilleni. Päätin, että tuo puu saa luvan olla suosikkipuuni koko maailmassa.