Blogi

Urbaani viidakkoseikkailijatar -blogin uusimmat matkavinkit ja mielenmaisemat löytyvät täältä. Selaile eteenpäin ja pääset kanssani matkalle mieleen ja maailmalle!

Kohti muistojen Barcelonaa – taas

Musta kasvomaski, jonkalaisesta kuvittelin jo liian pitkään jatkuneen huonon suhteen jälkeen voivani irrottautua lopullisesti, peittää puolet kasvoistani ja muuttaa hengityksen normaalia raskaammaksi. Hetkellisen vapauden tarjonnut lentokoneen termospullossa muhinut ja maitojauheella paranneltu kahvi on nautittu ja noin neljän tunnin lentoa kohti Barcelonaa on jäljellä puolet.

Lentokoneen turvavyövalo on juuri sytytetty ilmatilaa mylläävän turbulenssin vuoksi ja korviini olen painanut kadonneiden vastamelukuulokkeiden sijasta Tokmannin halvimmat nappikuulokkeet. Kuulokkeista Spotify toistaa niitä kuutta biisiä, jotka olin ehkä vuosi sitten vahingossa ja tavallaan onneksi ladannut toimimaan ilman nettiyhteyttä. Biisit eivät juuri nyt sovi matkasta innostuneeseen mielentilaani, mutta ne saavat tehdä tehtävänsä, paremman puutteessa. Kiitos siis kuitenkin, Keko Salata ja Tuure Kilpeläinen. Biisien taustalta kuuluu nopeatempoinen vierustovereideni höpöttely, jonka vaimentaisin mielelläni kadoksissa olevilla vastamelukuulokkeillani, mutta näillä halpaversioilla mennään.

Mielessäni siintää Barcelona, kaupunkiensirakkauteni. Kolme päivää sitten varatut lennot vievät minut sateesta aurinkoon, liian kylmästä lämpimään. Ne vievät minut tämän alle puolessa välissä itseään kiitävän vuoden aikana jo neljättä kertaa Espanjaan, jo vuoden kuudennelle ulkomaanmatkalleni. Tiedän, en ylpeile lyhyillä pyrähdiksilläni, mutta käsi sydämellä valitsen nyt näin. Valitsen elää itselleni sopivinta elämää niin hyvin kuin tämän hetken oman elämäni puitteet sen mahdollistavat.

Mietin Barcelonaa. Yritän laskea, kuinkahan monta kertaa olen tuossa Katalonian kukkasessa rosoisia katuja kierrellyt. Edellisen kerran nautiskelin kaupungin antimista ystäväni kanssa kolmisen kuukautta sitten. Nyt matkakaverinani on pieni ja edessä olevan istuimen alle mahtuva laukku, sinne sullottuna muutama selviytymistavara- ja vaate.

Yhteenlaskettuna olen varmasti tutustunut Barcelonaan ainakin puolen vuoden päivien verran. Silloin, kampaamokoulusta vuonna 2004 valmistuttuani,
kuvittelin Barcelonasta tulevan kotini. Elämä vei toiseen suuntaan ja toi tielleni silloinkin syitä jäädä Suomeen. Muut kaupungit ja muut mantereet veivät palasia sydäntäni ja tiemme Barcelonan kanssa erkanivat vuosiksi.

Onneksi kaikkia ovia ei tarvitse takaansa sulkea ja eri hetkinä eri paikoille ja ihmisille on erilainen roolinsa. Barcelonan roolia tämänhetkisessä elämässäni en osaa määrittää, mutta Almodovarin Vicky Cristina Barcelona -elokuva, espanjan kieli ja flamenco-musiikki puhuttelevat juuri nyt kummallisen paljon. Onko kyse sitten Barcelonasta vai intohimoisesta espanjalaisesta mielenmaisemasta, sitä en tiedä, mutta juuri nyt tuttu ja silti niin tuntematon kaupunki valikoitui omalle polulleni.

Katsotaan, mitä tämänkertainen Barcelonan polku tuo. Vaikka olen oppinut, että tiukkoja odotuksia ei kannata rakentaa, on minulla silti toiveita ja mielikuvia. Ehkä löydän taas
sen saman katusoittajan, joka saapui helmikuussa paikalle moottoripyörällään ja jonka lumoavat rytmit värittivät Gracian kaupunginosan aukioiden elämää. Varmasti syön pinchoksia ja tapaksia, juon merlottia ja tuorepuristettua appelsiinimehua, ja ainiin, café con lecheä eli maitokahvia. Kenties nautin Espanjan auringosta, viilennän ihoa meren aalloissa ja tallailen avojaloin Barcelonetan rannalla. Rannalla, jonka hiekalla olen lukuisia päiviä aikoinaan viettänyt, lukien metroasemalta ostettua Cosmopolitania tai Marie Clairea. Tai kenties makoilen sillä toisella rannalla, jonka nimeä en muista. Sillä, jonka chirinquitossa eli rantabaarissa vietin melkein 20 vuotta sitten usein aikaa ja jossa sain työtarjouksen tanssijaksi. Työtä en koskaan ottanut, koska tanssijattarelle olisi asetettu myös toisenlainen vaatimus työnantajan puolelta. Me too.

Katalonian kukkanen vie myös muistoihin ihastumisesta. Se oli se hyvin tatuoitu, lävistetty ja itseäni vanhempi paikallinen, jonka seurassa lävistytin alahuuleni. Se, joka kyyditti minua urheilumoottoripyörällään aivan liian kovaa ja joka käski rutistamaan vyötäröltä merkiksi, jos kyydissä pelotti. Hän, jonka kärsivällisyyden ja kielitaidottomuuden takia jouduin opetella espanjankieltä. Hän, jonka kanssa istuin sateen jälkeen hiekkarannalla saman pyyhkeen alla
samaan aikaan, kun taivaan pilvet muodostivat sydämen. Sama hän, jonka sydämen särjin huomatessani, että elämämme eivät enää kesän jälkeen kohtaa.

Voi Barcelona, muistojen Barcelona. Barcelona, katusoittajien ja elämän Barcelona. Barcelona, tupakansavun ja rosoisuuden Barcelona. Meluisa Barcelona, eläväinen Barcelona, aistien Barcelona. Katsotaan, minkälaisena peilaannut minulle tällä kertaa.

Psst! Jos tässä ajatuksenvirrassa on typoja tai ajatuskatkoja, syyttäkäämme taustamelua ja puhelimen pienellä näytöllä näpyteltyä tekstiä.

Madeira

Madeira ja tähtiin kirjoitettu matka

Se oli jälleen kerran matka, joka valitsi minut. Matka, joka oli tähtiin kirjoitettu.

Vehreyden ja lämmön, edullisen lennon ja sattumanvaraisen ajoituksen perusteella valikoitunut Portugalille kuuluva autonominen Madeiran saari tarjosi tällä kertaa puitteet sekä seikkailulle uudessa matkakohteessa että sitäkin suuremmalle löytöretkelle oman elämän syväsukelluksella.

Lomalento Madeiran merenrantalentokentältä Helsinki-Vantaan tuttuakin tutumpaa havupuiden reunustamaa kiitorataa kohti nousi ilmaan alle kaksi tuntia sitten, viikko samaiseen paikkaan möykkyisästi laskeutumiseni jälkeen. Korvatulpat korvillani annan tilaa omille ajatuksilleni, ne käyvät kelauksella taaksepäin kuluneen viikon vuodelta tuntuneen irtioton hetkiä.

Käsimatkatavaroihin mahtuneissa kantamuksissani kuljetin paksua kirjaa, josta avasin ennen tätä paluulentoa vain yhden ainoan sivun ja valitsin kirjaan uppotumisen sijasta uppoutua käsillä leijaileviin hetkiin. Uppouduin perhosten lentoon, merilintujen piipitykseen, aaltojen liikkeeseen, elämän oppitunteja käsitteleviin keskusteluihin ja auringonlaskudrinkkeihin, jopa paikallisiin poncha-juomiin.

Samalla hetkellä, kun jokunen viikko sitten varasin erittäin halvat lomalennot varasin itselleni aiemmin tuntemattomalta ja tutkimattomalta Madeiran saarelta myös majapaikan. Sen enempää asiaa tutkimatta varasin värikkäällä tunnelmallaan ja vehreydellään hurmanneen majapaikan itselleni lähes koko matkan ajaksi. Viimeiselle yölle annoin tilaa sattumalle, tapani mukaan.

Majapaikan kuvat olivat luvanneet terveellisiä aamupalakulhoja paikan sisäpiharavintolasta. Olin kuvitellut detoxaavani ja rentoutuvani myös kehollisesti, rauhoittavani viime vuosina liian usein ylikierroksilla hyrrännyttä mieltäni. Mieltä, jota on kuormittanut liian moni asia ja kehoa, jonka stressihormonitasot ovat kaiken kauniin rinnalla olleet jo liian pitkään ainakin hetkittäin loppuunpalamisen rajamailla.

Madeira upea majoitus maisemalla meri ja vuoret.

Odotukset. Siinä onkin sana, josta voisi aloittaa tämän(kin) löytöretken tärkeimmän oppiläksyn. Olin odottanut syöväni majapaikan ravintolassa, mutta toisin kävi ja ravintola sattui olemaan juurikin koko matkani ajan poikkeuksellisesti suljettu. Olin myös halunnut mennä kauas pois melusaasteesta, mutta maailma päättikin järjestää tälläkin kertaa matkalleni myös juuri sitä, mitä vastustan: valtavia tietyömaita ja remonttimelua.

Luovuttuani odotuksista ja annettuani elämän tapahtua, päädyin lopulta toteamaan ääneen, että elämä on remontissa ja työn alla. Sama lause toi minulle matkaystävän, jonka kanssa pääsimme aiheiden syviin päätyihin ja hänen looginen ajattelunsa ravisteli jatkuvasti ärsytykseen asti tunteet edellä elävää minua. Pyrin myös hakeutumaan mahdollisimman kauas remonttitöiden melusta ja hukutin epämiellyttävät äänet meren kohinaan aina, kun se oli mahdollista. Silti, miten on edes mahdollista, että joka ikisessä paikassa, jonne menen, vinkuu lähettyvillä aina vähintään yksi sirkkeli? Loppuuko remontti, jos en yritä vastustaa sitä? Kutsunko melua elämääni yrittämällä vältellä sitä vai onko maailma vain yksinkertaisesti yksi totaalinen rakennustyömaa?

Ihanan majapaikkani ravintolan kiinniolo oli lopulta hyvä asia ja toi majapaikkaan entistä enemmän rauhaa. Mikä parasta, satuin myös tutustumaan paikalla poikkeuksellisestikin juuri nyt olleeseen henkilöön, joka sattui olemaan paikan perustaja ja valitsi kohdella minua erityisen hyvin. Sanoi tykkäävänsä minusta. Sain kahvia riippumattoon, sain banaaneja eväiksi ja sain kohtelua, mitä hiljattain 40-vuotta täyttänyt oikean aikuisuuden portilla piehtaroiva naishenkilö juuri nyt toivoo vastakkaiselta sukupuolelta.

Tästä voimmekin hypätä seuraavalla aasinsillalla tarpeisiin. Tämäkin matka vei tilanteisiin, joita tarvitsin omalla polullani. Onnellisuudella ja tähtipölyllä kuorrutettujen hetkien lisäksi jouduin kontrolloimattomuuden ja siihen liittyvän pelon äärelle. Istuin auton kyydissä, jonka jarrujen kuulin autoon noustuani olevani rikki. Istuin alkoholia nauttineiden ihmisten peltipurkin kyydissä. Istuin autoissa, jotka kaahasivat rotkojen reunoilla ja kävelin reiteillä, jotka saivat jalat kohmettumaan uudehkon seuralaiseni eli korkeanpaikankammon aikaansaamana. Silti, joka kerta jalkojen stopatessa minulle tarjottiin kirjaimellisesti kättä.

Nainen Madeiralla.

Joka kerta, kun viikon aikana yritin vältellä jotain, elämä vei minut juuri sen aiheen äärelle pakottaen tarkastelemaan sitä. Tätähän elämän tutkimusmatkailu on, pelkojenkin kohtaamista. Termi shadow work ja elämän varjot ovatkin nousseet viime vuosina monen muunkin huulille.

Samaan aikaan, kun matka vei pelkojen äärelle, sen aikana maailma järjesteli monia palikoita juuri oikeille paikoilleen. Autottoman matka autoa vaativalla saarella järjestyi juuri niin kuin piti ja jopa lentokentälle minut haluttiin kuljettaa. Pääsin autotta paikkoihin, joihin en itse edes ollut matkalla ja paikkoihin, joiden en edes tiennyt olevan olemassa. Päädyin keskelle paikallisinta paikallisuutta, oppien Madeiran ja madeiralaisuuden saloista. Opin tuntemaan paikallisia ihmisiä ja jo ensimmäisestä päivästä alkaen sain apua kaikkeen, mihin saatoin apua tarvita.

Saari oli kukkaloistossaan ja viimeisen yön majapaikan tukikohdaksi valikoitunut Funchalin kaupunki järjesti juuri samaisena päivänä vuosittaiset kukkafestivaalit ja tapahtumaan liittyvän kulkueen. Sain ihastella delfiinien ilakointia rantakuppilasta ja katsoa, kun punaoranssi aurinko laski tasollani Atlantin valtamereen vain tuodakseen samalla hetkellä valon pallon toiselle puolelle. Löysin matkalla myös Tarzanin, joka tosin katosi täydellisine lihaksineen ja salaperäisine askelineen kaukaisuuteen muutama minuutti noustuaan merestä esteetikon silmää häkeltymisen aiheuttaen miellytettyään ja muistuttaakseen, että Tarzaneita ON olemassa.

Sitten oli ne Tinder-hengailut. Olin ajatellut, että nyt voisi olla hyvä hetki kohdata uusi ihminen jopa pienen (tai pidemmänkin) lomaromanssin muodossa. Voi luoja. Annoin tilaisuuden eräälle reissaajahenkiselle ja mutkattomalta vaikuttavalle tapaukselle kohtaamiseen. Jo ensimmäinen minuutti sai minut haluamaan uppoutumista kirjaani, jota en kovin helposti matkoilla näköjään avaa. Jouduin keskelle toisen ihmisen draamaa ja samalla selviytymistarinaa. Sain oppitunnin rajanvedosta ja empaattisuuden ääriviivoista. Joissakin hetkissä toisen ongelmat vain eivät ole omiani ja vaikka kuinka haluaisi pelastaa, jokainen pelastaa lopulta itse itsensä. Ja ei, huoneessani ei ollut sohvaa, eikä viereeni päässyt nukkumaan.

Tinder-hengailut oli tarkoituksella monikko, koska, kyllä vain, olin tosiaan myös tietoisesti halunnut antaa tilaisuuden vaikka maailmalta löytyvälle rakkaustarinalle. Tämä monikon hengailuista muodostanut toinen tarina olikin toinen lukunsa, jonka draamaan johtaneet onneksi liian pitkälle menemättömät käänteet jätän jokaisen mielikuvituksen varaan ja annan avainsanaksi sanan ’tyttöystävä’. Oppiläksy: toisten draama on toisten draama, sinä et kuulu siihen. Silti, Tinder-herra numero 2 oli oikein miellyttävää illallisseuraa ja romanttinenkin auringonlaskuhetki erittäin viehätttävässä seurassa oli kai juuri sitä, mitä tarvitsin.

Niin, kuinka monta hetkeä siihen yhteen viikon mittaiseen elämän sivupolkuun mahtuikaan? Nyt kotiin palaa elämän rikastama, mutta hieman hämmentynyt yksilö. Aikuinen nainen, joka tietää olevansa kotona veden äärellä ja kaunista kohtelua arvostava lady, joka ei enää kaipaa poikasia rinnalleen vaan osteri-illallisille vieviä, itsestään huolta pitäviä herrasmiehiä (tai Tarzaneita). Kotiin palaa maailmankansalainen, joka haluaa jatkossakin antaa elämän kuljettaa ja virrata omaa polkuaan. Tällä löytöretkellä vastaan tulevat juuri ne hetket, ne ihmiset ja ne paikat, jotka on tielleni tarkoitettu – halusin sitä tai en. Jokainen hetki, paikka ja kohtaaminen olkoon tienviittana kohti määränpäätä.

Maktub. Se oli majapaikkani nimi ja se tarkoittaa ”It is written.” Siihen on uskominen.

Kurkkaa tästä myös pyörittämääni reissunaisten tukikohtaan!

 

Se kaikkein tärkein matka tapahtuu juuri nyt

Elämä tapahtuu, kun olemme kiireisiä tehdessämme muita suunnitelmia, näinhän julisti sanoillaan jo John Lennon.

Kun suunnitelmilta ja haaveilta viedään pohja ja kun kokonainen maailma pakottaa näennäisesti pysähtymään, on katsottava lähemmäs. Kun maailma pakottaa siirtämään suuremmat reissuhaaveet mukisematta hamaan tulevaisuuteen ja mahdolliset tulevaisuudennäkymät samenevat, on viimeistään opeteltava elämään hetkessä ja keskittymään nykyhetkeen. Näin kävi kuluneen vuoden aikana monelle, myös itselleni.

Samaan aikaan, kun maailma kutisti tarjoamiaan mahdollisuuksia, se muutti rytmiään. Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana aika sai uuden merkityksen. Vastoin alkuun luultua, aika ei suinkaan hidastanut kulkuaan. Monen siirtyessä etätyöhön ja töiden siirryttyä asioiden internetin pohjattomaan avaruuteen, aika alkoi tikittää entistä kiivaammin ja eletyt hetket alkoivat tuntua entistä ohikiitävämmiltä, jättämättä muistijälkeäkään. Elämä alkoi enenevissä määrin tapahtua mielessä, ei sydämessä. Kuinka nopeatempoisen internetin maailmassa olisi mahdollista olla kirittämättä omaa ajatuksenjuoksua ja kuinka sitä kirittämällä olisi enää tilaa kuulostella mieltä syvempää itseään?

Osaamatta aina elää oppini mukaan, olen jo pitkään kokenut syvimmät tai ainakin merkityksellisimmät onnenhetket yksinkertaistetussa todellisuudessa. Turhista ärsykkeistä riisutuissa hetkissä, joissa suurin voimavara on läsnäolo. Läsnäolo taitaakin olla hyveistä haastavin, kun mieli jatkuvasti suunnittelee ja visioi seuraavia käännöksiä omalla polullaan. Tässä ollaankin suuren ristiriidan äärellä: unelmia kannustetaan jahtaamaan, mutta aina tulee uusia unelmia jo ennen kuin edellinen on saavutettu. Loputon kilpajuoksu. Juoksurinki, jonka suurimpana pelkona on elämättä jätetty elämä, joka valuu hiekkana sormien välistä liialti tulevaa suunniteltaessa. Silti ringissä pyöritään, aina jotain jahdaten ja pysähtymistä peläten.

Moni varmasti tietää tunteen, kun ensimmäiset päivät esimerkiksi pienellä paratiisisaarella ovat taivaallisen rentouttavat. Puuhaa riittää ja kaikki on hetken aikaa uutta, aisteja hellitään ja elämä tuntuu täydeltä. Sitten iskee tylsyys. Tylsyys on etappi, kun voisi ja haluaisi jatkaa matkaa. Mutta tylsyys avaa suurimman mahdollisuuden kaikkein kauneimmille hetkille ja syvimmälle nautinnolle; mutta vain, jos siihen osaa pysähtyä. Itse en osaa, tylsyys on tunteista vaikein.

Tiedätteko myös sen tunteen, kun kohteet on kuvattu, kun paikkaa on koluttu ja elämää eletty. Kun suorittaja itsessä alkaa rentoutua ja kun elämystenmetsästäjä hiljenee, tulee tilalle läsnäolo. Tunteen, kun syvä keskustelu uuden ihmisen kanssa saattaakin viipyillä tunteja ilman, että edes vilkaisee kelloa tai kuvittelee menettävänsä jotain.

Kun osaa taas havainnoida luonnon rytmin, perhosten lennon ja sammakoiden iltakurnutuksen. Kun osaa vain olla, siinä piilee suurin kauneus. Läsnäolo on se, joka jättää syvimmän jäljen. Mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja ja unelmoinnin aiheita, sitä kovempaa juoksemme päämäärää kohti, matkan varrella kenties kiinnostavimmista risteyksistä kääntymättä tai kauneimmilla paikoilla pysähtymättä. Siinä samassa jahtaamisen ringissä, vaikka olemme jo perillä.

Kulunut vuosi tai kenties jo aika ennen sitä on alkanut raottaa toisenlaista kauneuttaan, toista todellisuuttaan. Se on vahvistanut ajatuksia hidastamisesta ja yksinkertaistamisesta. Tuumasta toimeen on silti vielä pitkä matka, äärimmäisen pitkä matka. Silti parhaimmat matkani ovat hidastuneet jo ennen koronaa, kauneimmat hetket ovat viipyilleet entistä pidempään ja unelmat ovat yksinkertaistuneet. Kai tämän kaiken vaihtoehtojen runsaudenpulan keskellä oma levoton sieluni on ainakin hetkittäin hieman rauhoittunut ja samalla oppinut luottamaan, että kenties suunnittelematta päätyy oikeimpiin mahdollisiin paikkoihin.

Niinhän se on, että sydämen suunnitelman kuulee vain, jos antaa mielen välillä hiljentyä ja suostuu tai pakottaa itsensä hidastamaan tahtia. Joskus hidastamisen pitää tulla pakkona, mutta pakko on paras motivaattori.

Saa nähdä, nouseeko levottomuus entistä voimakkaampana taas avautuvien mahdollisuuksien myötä. Mitä luulette omalla kohdallanne?

Lukuvinkki: Jos pidit tästä jutusta, jatka mielen matkailua seuraavaksi tänne!

Psst! Jos olen viime aikoina ollut hiljaa, aika on mennyt Seikkailijattaret-yhteisöni kehittämiseen. Myös Instagramini puolella on paljon muunlaista sisältöä.

 

Hiilloksesta ja säästöliekistä

Taas uusi sunnuntai, huomenna taas uusi maanantai. Päivät kestävät pitkään, mitään ei tapahdu. Poikkeusaikaa on eletty nyt jo melkein vuosi, elämää on eletty rajatuissa puitteissa jo noin 350 päivää.

Lasipöydälläni palaa taas kynttilä, kahvikuppi on puolillaan jo kylmentynyttä kahvia. Isoista ruutuikkunoista näkyvä valkoinen maisema on äärimmäisen kaunis, mutta myönnän alun talvihullaantumisen jälkeen kaipaavani jo jotain aivan muuta. Kaipaan joka solullani jo elämää ja huokaan syvään nähdessäni videoita paikoista, joissa luonto elää ja hengittää tätä hetkeä, eikä ole talviunilla. Minä en elä talvesta.

Vuosi siinä meni, että pystyin valehtelemaan itselleni kaiken olevan aivan riittävää ja kohdillaan juuri näin. Kysehän ei olekaan riittämisestä vaan siitä, minkälaisissa maisemissa ja tunnelmissa tuntee olevansa kotonaan. Kyse on palasten loksahtamisesta paikoilleen ja hetkessä elämisen taidosta. Vaikka kuinka elän parhaillaan puitteissa, joissa moni asia on hyvin, joku siellä sisälläni huutaa taas jotain aivan muuta. Tai kenties se joku huutaa elämää. Edes tunnetta, että on oikeasti elossa ja läsnä tässä kaikessa. Se tunne kai elämän tarkoitus lopulta onkin ja yksi onnellisuuden avaimista. Liike saa minut tuntemaan elämän.

Kaipaan kaikkein eniten kohtaamisia ja hetkiin heittäytymisiä. Ehkä oleellisin syy rakkaussuhteeseeni liikkuvan elämäntavan kanssa onkin kohtaamiset. Matkalla ja liikkeellä ollessani kohtaan koko ajan uusia ihmisiä, omia heimolaisiani. Moni vastaantulija on eri tavalla avoin kuin arjessa; enhän täällä itsekään ole yhtä vastaanottavainen kuin loman tunnelmissa ja vapaudessa. Matkalla koen, että mikä vain on mahdollista ja elämänrytmi suhteessa jonkun toisen elämänrytmiin sulautuu usein hyvinkin huolettomasti yhteen.

Kaikki on mahdollista, kun kaksi vapaata elämää kohtaa. Kun kaksi ihmistä on loman mahdollistamassa rentoutuneessa tilassa, hetkessä eletään ja kaikkea katsotaan puhtaammin silmin. Kun on aika mennä, mennään. Kun on aika jäädä, jäädään. Elämää eletään tunne edellä, ei järki ja velvollisuudet takaraivossa kritisoiden tai muttia huudellen. Sama pätee myös pienissä porukoissa. Kun samanhenkisten heimo kokoontuu ilman arjen tuomia aikatauluja, unelmia toteutetaan intuitiivisesti ja muistoja luodaan. Kenellekään ei tarvitse perustella, miksi seikkailun kutsuun kannattaisi vastata myöntävästi ja kaikki tietävät, miltä elämänpalo tuntuu.

Tämä nykyhetki on sammuttanut liekin, tai ehkä vain tehnyt tulesta hiillosta. Vaikka liekki palaa lähes päivittäin kynttilöissä lasipöydälläni, oma liekkini palaa säästöliekillä. Samaan aikaan säästöliekki saattaa säästellä itseään jotain varten, hiillos kytee, odottaen roihauttajaa.

Se, mitä tämä hetki on tehnyt, on nostanut pintaan kaipuun omannäköistä elämää kohtaan. Vaikka elämän puitteet ovat ulkoisesti kohdillaan, joku ei nyt täsmää. Oma heimo ja kohtaamiset taitavat taas kerran olla se puuttuva palanen. Arki vie heimon erilleen toisistaan ja loppujen lopuksi monet asiat ovat parhaita jaettuina. Oli se sitten talvi, korona tai pelkkä pysähtyneisyys, en tunnista itseäni tällaisena.

Juuret kasvavat nyt kovaa vauhtia jossain tuolla pinnan alla ja tulee taas hetki, kun ne pompsahtavat pinnalle ja valmis kokonaisuus kohoaa ihan silmissä. Tunnistan tämän tunteen, jotain on tapahtumassa. Vaikka vielä en osaa edes unelmakartalleni tulevaa kasata, joku osa minussa työstää nyt suunnitelmaa minusta tietämättä.

Josko sitten olisin myös itse siihen valmis?

 

Seikkailijattaren etukortti on avain etuihin.
Joko sinulla on omasi? Hanki nyt ja aloita etuilu!