Muistan edelleen sen keväisen päivän seitsemän vuotta sitten, kun olin kävellyt ystäväni kanssa Töölönlahden ympäri. Siellä jossakin Finlandia-talon takamailla ystäväni oli kysynyt minulta, miksi en perustaisi blogia. Blogi? Enhän edes itse lue blogeja. Hyvä, kun edes tiedän, mitä sana blogi tarkoittaa. En viihdy tietokoneiden parissa, enkä ainakaan osaa tehdä mitään tietokoneella. Miten ihmeessä minä muka aloittaisin blogin?
Samana iltana kuitenkin alkoi tapahtua. Taisin tutkia asiaa netissä ja pian olin jo avaamassa Blogspotin kautta matkablogia, jonka nimeksi oli jo kävelyllä valikoitunut itseäni eniten kuvaava sanojen kombinaatio, Urbaani viidakkoseikkailijatar. Jos tässä hetkesä lähtisin samaan nimileikittelyyn, unohtaisin kaikki vaikeat ja pitkät sanat, mutta tänä päivänä tuntuisi melkein petturuudelta blogiani kohtaan vaihtaa nimi toiseksi.
Tänään blogini täyttää seitsemän vuotta. Siitä on nyt seitsemän vuotta, kun painoin ensimmäisen kerran julkaisupainiketta ja kun pistin elämäni ensimmäisen matkablogijutun ilmoille bittiavaruuteen.
Sittemmin olen kirjoittanut noin 700 juttua ja viettänyt lukuisia tunteja tietokoneen edessä muovaillen ajatuksenvirtaani sanoiksi ja jakanut entistäkin henkilökohtaisemmin ajatuksiani ja tekojani. Alkuun täysin kasvoton blogi sai kasvot ja nykyään koen, että koska blogini on omaa henkilökohtaista matkaani muunlaisten matkojen rinnalla, annan minun ja matkojeni tarinoiden kulkea sulassa sovussa, rinta rinnan.
Seitsemässä vuodessa blogista tuli osa minua, enemmän kuin koskaan aiemmin. En osaa kuvitella tilannetta, etten haluaisi jakaa kokemaani teidän kanssanne. Nautin edelleenkin suuresti omien matkojen analysoinnista tekstin muodossa ja kuvien kautta.
Välillä blogimaailman kiemural ovat turhauttaneet ja paine olla jonkinlainen oli välillä turhankin kova. Olen alusta alkaen tallannut blogipolkua omalla tavallani ja uskonut, että vain pysymällä rehellisenä omaa itseään kohtaan voi voittaa.
Sanaan voittaa pitääkin lisätä, ettei blogimaailman pitäisi olla niin kilpailuhenkistä. Moni lankeaa ansaan, jossa pitäisi tuottaa jonkinlaista sisältöä ollakseen oikeanlainen ja uskottava bloggaaja. Ikävän moni toimii samaan aikaan itseään vastaan, yrittäen olla kuin joku muu. Miksi ihmeessä? Miksi emme vain korostaisi omaa ja aitoa linjaamme? Siitä ainakin itse nautin eniten, vapaudesta olla oma ja ailahteleva itseni.
Vuosien varrella blogi on myös mahdollistanut monenlaista. En seitsemän vuotta sitten, täytenä amatöörinä osannut kuvitellakaan, että joku vuosi blogini olisi ehdolla Suomen parhaaksi matkablogiksi, että edustaisin vuoden momondon ambassadorina, tai että minut kutsuttaisiin erilaisille blogimatkoille ja että toimisin oppaana omassa kotimaassani ulkomaisille matkabloggaajille.
Muistan jopa hetken, kun kaikki blogiini liittyvä kyseenalaistettiin, kun päätin pitää blogini täysin itsenäisenä ja omillani, ilman minkään suuremman tahon mahdollistamaa näkyvyyttä. Toisin kävi ja totaalinen vapaus toi ainakin itselleni lisää intoa tätä kaikkea kohtaan.
Muistan myös, kuinka minulle on uskoteltu, että on otettava hieman kaupallisempi linja, jotta voisi saada uskottavuutta ja mahdollisia yhteistyökumppaneita. En ottanut, en myynyt sieluani. Hyvä niin, koska nyt olen kaikessa aitoudessa ja epäkaupallisuudessa pisteessä, että ei-niin-kaupalliset tahot, jotka pyrkivät vaikuttamaan oikeasti tärkeisiin asioihin ottavat siloin tällöin yhteyttä ja pääsen mukaan todella mielenkiintoisiin projekteihin ilman, että mainostan blogissani esimerkiksi pikamuotia. Muutkin valitsemani kaupalliset yhteistyöt ovat tarkkaan valittuja ja lupaan nyt ja aina olla kaikesta rehellinen. En kehu mitään, mikä ei kehua kaipaa.
Seitsemän vuotta blogia, uskomatonta. Olen onnellinen, että uskalsin aloittaa tämän kaiken ilman minkäänlaista kokemusta ja aivan tyhjästä. Tämä oma, julkinen matkapäiväkirjani, on tuonut minulle suuresti iloa.
Kiitos kaikista kommenteista ja seikkailusta kanssani. Aurinkoa päiväänne, tästä on hyvä jatkaa!
♥ Laura