Berliinin muuri murtui 28 vuoden jälkeen. Minkälaisia muistoja itäberliiniläisellä on ajasta, kun kaikki muuttui?
Olen pyöräillyt lukuisat kerrat Berliinissä, Mittestä Kreuzbergiin. Joen rantaa pyöräillessä toiselle puolelle jää Ostbahnhof ja toista puolta koristaa muuri, Berliinin muuri. Jos olisin pyöräillyt kaupungissa kymmeniä vuosia sitten, muurilla olisi ollut kovin toisenlainen rooli kuin mikä sillä nyt on.
Tänään, 09.11.2014, on kulunut tasan 25 vuotta siitä, kun minulle rakkaimman kaupungin jakanut muuri on murtunut. Idän ja lännen toisistaan 28 vuotta erottanut betoninen ja piikkilankainen Berliinin muuri on nykyään suurimmalta osin vain pelkkä muisto, mutta muutamia pätkiä tuosta legendaarisesta muurista on vielä itselleni rakkaassa kaupungissani jäljellä. Tunnetuin muurin osa on tietysti Spree-joen rantaa reunustava East Side Gallery, jonka kolkkoa pintaa koristavat lukuisat kansaivälisten taiteilijoiden siihen maalaamat taideteokset. 
Muurin murtumisen vuosipäivänä haluan jakaa teille aidon ja alkuperäisen itäberliiniläisen ystäväni muistoja tuosta maailmankirjoihin jääneestä päivästä ja tuosta ajasta DDR:ssä. Tuntuu niin uskomattomalta ajatella, että minua vain muutaman vuoden vanhempi ystäväni on elänyt kanssani todella erilaisen lapsuuden ja nuoruuden, todella erilaisessa miljöössä, jota hän ei pitänyt missään tapauksessa pelkästään pahana asiana.
Tässä suoria lainauksia ystävältäni, joka kertoi minulla ajatuksiaan ja muistojaan tuosta ajasta Berliinissä. Olen kyllä erittäin kiitollinen, että muutaman vuoden takaisen asunnonvuokrauksen kautta elämääni on jäänyt oikea ja alkuperäinen, itäberliiniläinen sydänystävä. Hän on paras ystäväni Berliinissä.
Minkälaista oli aikana, kun Berliinin muuri murtui?
”Minun isäni toimi poliisina DDR:ssä. Muurin murtumisen jälkeinen päivä oli lauantai. Menimme kouluun, mutta siellä ei ollut juurikaan ketään. Kaikki olivat lähteneet länteen. Isäni tuli kouluuni ja sanoi:
Asiat ovat muuttuneet maailmassa, haluan tyttäreni näkevän sen.
Olin tuolloin 12-vuotias. Niin isäni vei minut katsomaan länttä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan, että kaikki oli todella värikästä ja kirkasta. En tiennyt, minne katsoa. Kaduilla oli paljon ihmisiä ja kaikkialla näkyi mainoksia. Jokainen itä-berliiniläinen sai tervetuliasrahan ja ostin sillä itselleni Michael Jaksonin vinyylilevyn.
Ennen muurin murtumista en ollut kokenut mitään lännen asioista. Meillä ei ollut lännen jäätelöä, lännen suklaata, ei Barbeja, ei Bravo-lehteä tai lännen televisiota. Vanhempani olivat todella lojaaleja DDR:lle. Veljeni jätti DDR:n puoli vuotta ennen muurin murtumista. Hän meni Unkarin kautta, josta ensimmäiset systeemiä paenneet karkasivat. Veljelläni oli tyttöystävä lännessä ja hän halusi olla tämän kanssa. Vanhempani sanoivat, että minulla ei ole enää veljeä. En tosin ymmärtänyt niin nuorena, mitä se tarkoitti. Perheeni oli hajonnut ja olin surullinen, en tiennyt, näenkö veljeäni enää koskaan.
Aika heti muurin murtumisen jälkeen oli outoa aikaa idässä. Ihmiset ottivat arvokkaimmat tavaransa mukaan ja lähtivät länteen. He jättivät asuntonsa taakseen sellaisenaan. Monet talot ja asunnot olivat tyhjillään. Minulla ja ystävilläni oli hauskaa, kun kävimme penkomassa ihmisten koteja. Löysimme keitettyä kahvia, jota kukaan ei ollut jäänyt juomaan. Löysimme asunnoissa rakennettuja veneitä, jotka olivat niin isoja, että niitä ei saanut asunnoista ulos. Löysimme valokuvia ja päiväkirjoja. Kaikki oltiin jätetty taakse, koska kiire länteen oli kova. 90-luvun alussa nuoret pitivät bileitä tyhjilleen jätetyissä taloissa ja asunnoissa, tästä sai alkunsa vallattujen talojen aika.”
