Amatöörivaeltaja Inarijärven maisemissa ja Sevettijärven pirunpelloilla

Lapin matkailu ja vaelluslomat Lapissa ovat nousussa, trendin aallonharjalla. Miten ensikertalainen koki yhdistetyn Inarijärven oleilun ja Ylä-Lapin vaellusloman ja rauhoittiko Lapin taika etelästä mukaan tarttuneen kiireisen mielen?

Artikkeli sisältää mainoslinkkejä, jotka on merkitty *.

Hyppään pois bussin kyydistä Hotelli Inarin pihassa. Bussimatkaa Rovaniemeltä on takana lähes viisi tuntia, mutta nyt olen perillä. Olen viimein perillä.

Ponnaripäinen mies kävelee minua vastaan Inarijärven suunnalta. Tunnistan minua vastaan lompsivan ystävän. Ystävän, joka jätti pääkaupunkiseudun taakseen ja löysi onnen Inarin karusta maisemasta, karusta kauneudesta. Ystävän, joka elää nyt erämaan keskellä, hyvässä seurassa (kannattaa muuten kurkata aiemmin kirjoittamani juttu tästä paikasta).

Voin välittömästi tuntea paikan, ehkä myös järven, rauhoittavan otteen nahoissani. Puheen tempo hidastuu. Samoin hidastuu hiljalleen myös sisäinen hektisyys, tiedän sen olevan tarpeellista. Samaan aikaan tiedän, ettei muutama päivä riitä kaiken kiireen taltuttamiseen.

Lukuvinkki Seikkailijattarissa: Vinkit talvivaellukselle

Inarijärven taikaa ja tulevaisuuden haasteita

Pari päivää Inarissa vie minut lopulta syvälle (oikeastaan vasta pinnalle) saamelaiseen kulttuuriin, keskelle rakentamatonta ja pyhääkin luontoa. Muistan myös toisen ystäväni tarinat Inarijärvestä, tuosta kylmästä ja arvaamattomasta järvestä. Olen monet kerrat yrittänyt ujuttautua hänen mukaansa hänen perheensä mökille, mutta kaikki on aina jäänyt vain ajatuksen tasolle. Mökki on ollut alueella jo pitkään, sulassa sovussa luonnon kanssa.

Muistan myös etäisesti television Leirinuotiolla-ohjelman, jossa Uuno-hahmo, Vesa-Matti Loiri, avaa toista ulottuvuutta itsestään ja jonka kautta Inarijärven tunnelma tuntui jotenkin mystisen kauniita.

Vain pieni pyrähdys Inarissa avaa silmäni kotimaamme tuleville haasteille, toisaalta kotimaamme ja jopa pelkän Lapin monimuotoisuudelle. Istuskellessani muutamaankin otteeseen GoAhti-lettukahvilan pitkillä ja porontaljoin vuoratuilla penkeillä, välillä leirinuotion ja vaaleiden revontulien värittämässä maisemassa, kuulin Inarijärvellä sijaitsevasta saaresta. Saaresta, jossa on saamelaisten pyhä kivi. Opin, että saamelaisiin arvoihin kuuluu luonnon kunnioittaminen ja että esimerkiksi kalaa nostetaan vain tarpeeksi, ei enempää.

Mietin, kuinka rauhoittava asia koskematon ja rakentamaton luonto villeine rantoineen onkaan, verrattuna tekemällä tehtyyn ja tuotteistettuun luontoon. Tässä piileekin muun muassa Inarijärven suurin uhka, rantarakentaminen. Upea maisema ja rakentamattomat rannat ja saaret saattavat olla rahanahneessa maailmassa ja tulevaisuudessa vain kaunis muisto. Toivotaan, ettei näin käy maamme suurimmalle erämaajärvelle.

Opin, että saamelaisiin arvoihin kuuluu luonnon kunnioittaminen ja että esimerkiksi kalaa nostetaan vain tarpeeksi, ei enempää.

Suurin syy järven taianomaiseen tunnelmaan onkin tietty aitous, koskemattomuus. Vaikka rannoilla on mökkejä, niitä ei ole yhtään liikaa. Tässäkin voisi noudattaa saamelaista oppia, vain tarpeeksi kaikkea. Samaan aikaan kun Lappi nostaa päätään maailmanlaajuisesti kiehtovana turistikohteena, sen tunnelmaa ei saa tuhota liialla turismilla tai tekemällä tehdyllä todellisuudella.

Stereotypiat Lapista murskaantuvat vaelluksella

Ennen ensimmäistä Lapin matkaani kuvittelin Lapin olevan yhtä avaraa tunturimaisemaa ja porolaumoja porolaumojen perään. Väärin luultu, sen tajusin jo ensimmäisenä päivänä metsäisessä ja soisessa Ylä-Lapissa. Lappi on valtava alue, johon kuuluu monenlaista maastoa.

Ennen ensimmäistä Lapin matkaani kuvittelin Lapin olevan yhtä avaraa tunturimaisemaa ja porolaumoja porolaumojen perään. Väärin luultu, sen tajusin jo ensimmäisenä päivänä metsäisessä ja soisessa Ylä-Lapissa.

Lapin monimuotoisuutta vahvistaakseni, jopa meidän kolmen päivän vaelluksen aikana maasto muuttui valtavasti, metsärämeiköstä suon kautta hiekkaisempaan harjumaisemaan ja tasaisesta maastosta korkeuseroihin.

Vaellukselle Sevettijärvelle väärin varustein

Inarijärven ja inarilaisen erämaamökin onnellisuusretriitin (päätin itse kutsua lomaani tällaiseksi) jälkeen hyppäsin kahden ystäväni kanssa autoon. Olimme virallisesti matkalla vaellusmatkallemme, emme olleet tulleet vain mökkeilemään. Matkan täytyi jatkua, jopa Lapissa voi näköjään saada aikaan kiireen. Kiire taitaa olla mielentila. Otimme suunaksemme Sevettijärven, josta käsin olimme päättäneet vaeltaa sellaiset 20 kilometriä suuntaansa, Opukasjärven erämaateatteritempaukseen.

En suunnitellut matkan reittiä itse, reitti kulki sinne, missä erikoiselta kuulostava teatteri oli. Myös ystäväni oli tietoinen siitä, myös hän halusi kokea elämyksen teatterista Kaldoaivin erämään laidalla. Juha Hurmeen kantaaottavat teokset puhuttelevat monia.

Lukuvinkki Seikkailijattarissa: Lue tämä juttu ja vältä vaellusmokat!

Niin me jätimme auton taaksemme Sevettijärvellä ja aloimme tallustaa, kolmen naisen koplana. Kyseessä oli ensimmäinen kolmen yön vaellukseni (yleensä teen päivävaelluksia ja palaan yöksi mukavuuksien äärelle).

Heti alkuun huomasin varustautuneeni täysin väärin. Pidin ulkoiluhifistelyvaatteita pitkään melkoisina turhakkeina, mutta mielipiteeni tästä muuttui jo ensimetreillä. Olin kuvitellut vetäväni reitin isohko reppu selässäni. Väärin kuviteltu. Reppu ilman oikeanlaisia remmejä on painajaismainen kantaa, etenkin, jos siihen pitää liittää tornin huipuksi vuorotellen kannettava teltta. Olin kuvitellut maailman parhaan Fjällräven-rinkkani liian suureksi kolmen päivän matkalla, mutta parempi suuri ja toimiva kuin pieni ja toimimaton. Ensi kerralla tämä mainitsemani luottorinkkani pääsee mukaan metsään ja vanha reppu jää nurkkaan lojumaan.

Vesisade seurasi matkaamme lähes koko reissun ajan, on ja off. Toinen virheeni olikin vain yhdet kunnon kengät, jotka nekin taitavat olla jo parhaat päivänsä nähneet. Vietin aivan liian paljon aikaa märillä kengillä, kumisaappaat olisivat olleet kätevämmät. Sen sijaan *vaellushousuni ovat kaikin puolin loistavat, ne taitavatkin olla paras vaellusvarusteeni ja rinkkani lisäksi luottokumppanini.

Ystäväni kallis teltta oli selkeästi hintansa väärti ja suojeli meiltä sateelta ja hyttysiltä. Hyttysten määrä tippui vaelluksemme aikana hieman häiritsevästä lähes olemattomaan. Myös polttiaiset katosivat kylmien öiden myötä.

Kuivattelimme vaatteitamme puissa ja pensaissa, vuorottelimme kokkausvuoroja. Kokkasimme retkikeittimellä ja höystimme aterioita luonnon antimilla, luonto kun oli pullollaan hillaa ja mustikoita. Naureskelimme, paransimme maailmaa ja välillä päätimme vaeltaa kauniissa hiljaisuudessa. Aamupala keskellä luontoa on ehkä parasta, mitä maa päällään kantaa.

Metsään etsimään rauhaa, ei sosialisointia

Vietimme yömme aina mahdollisimman kaukana muista vaeltajista. Pystytimme keltaisen teltan (juu, keltainen on hieman huono maastoutumisväri ja senkin totesimme) aina mahdollisimman hyvään piiloon, metsän keskelle. Alueen autiotupa oli teatterin takia suosittu paikka, jossa me päätimme vain kuivatella vaatteita hetken. Meidän kopla halusi metsältä ennen kaikkea rauhaa, arki on täynnä sosialisointia. Kokeneet Lapin vaeltajat saattavat jopa vältellä merkittyjä reittejä ja kulkea omia polkujaan. Mikä siinä muuten onkin, että jopa metsässä toiset tulevat höpöttelemään niitä näitä? Tai miksi ihmeessä teltta pitää pystyttää lähelle toisten telttaa?

Vaivan kautta voittoon

Rakastan luontoa ja ulkona liikkumista. Silti, pidemmät vaellukset ovat oma juttunsa ja oma lajinsa. Kokonaisuutena kuvailisin ensimmäistä virallista vaelluskokemustani hyvänä. Opin varusteluvirheistäni ja seuraavalla kerralla ottaisin enemmän aikaa olemiseen, hetkessä elämiseen. Ottaisin etukäteen enemmän selvää reitistä, en rakentaisi epärealistisia pilvilinnoja (poroja tuntuu olevan enemmän teillä kuin metsissä).

Lappi on maisemaltaan upea, mutta muistakaa, että sieltä usein näytetyt kuvat ovat tunturimaisemia. Meidän reittimme oli hetkittäin aikamoinen koettelemuskin, kaunis silti. Rämmimme rämeikössä, upposimme suohon ja ylitimme pirunpeltoja – minä huono ja hoippuva reppu selässäni.

Kärsimys kasvattaa ja tuskin vaellusloma on koskaan pelkkää onnen ja hauskuuden ilotulitusta. Sama pätee reppureissaukseen, välillä reppu vain painaa ja välillä on huono päivä. Silti, kun matkan viimeisenä iltana, kohti viimeistä yöpaikkamme taivaltaessamme, aurinko liittyy seuraamme ja saamme kivikossa ja märillä metsäpoluilla rämpimiselle onnellisen lopun. Sade on lakannut ja kuljemme kohti sateenkaaren päätä. Sateenkaari on kanssamme koko ajan. Syvä onnellisuus on läsnä.

Sade on lakannut ja kuljemme kohti sateenkaaren päätä. Sateenkaari on kanssamme koko ajan.

Löydämme täydellisyyttä hipovan telttapaikan järven rannalta, kokkaamme ilta-aterian nuotiolla (en suosittele kulinaristeille valmista retkiruokaa, käytä mieluummin mielikuvitusta) ja painumme auringonlaskun jälkeisessä, lähes vaaleanpunaisessa yömaisemassa, pehkuihin. Tajuan viimeisen virheeni, josta otan oppia: 90-luvulla ostettu makuupussi ei vedä vertoja nykypäivän versioille ja +4c tuntuu liian kylmältä, vaikka päällä olisi kaikki vaatteet. Ei muuta kuin varusteostoksille ja seuraavaa Lapin valloitusta suunnittelemaan.

Tarvitsen selkeästikin lisää harjoitusta, lisää aikaa ja paremmat varusteet. Tarvitsen jossakin vaiheessa uuden Lapin loman.

Ensi kerralla menen ainakin käymään niillä kuvista tutuilla tuntureilla. Vaikka Lappi on paljon muutakin kuin tuntureita, kyllä tuulinen tunturimaisema taitaa olla maisemallisesti se kohokohta. Tällä matkalla emme myöskään nähneet valkoista poroa suurine sarvineen, joka oli kuuleman mukaan ollut alueella. Ehkä olisin huomannut senkin, ellen olisi ollut aikataulun vanki ja ellei mieleni olisi metsäterapiankin jälkeen ollut kiinni kaupungin kiireisessä oravanpyörässä. Tarvitsen selkeästikin lisää harjoitusta, lisää aikaa ja paremmat varusteet. Tarvitsen jossakin vaiheessa uuden Lapin loman. Sen aion toteuttaa, ehkä jopa tulevana talvena.

*Olin matkalla Suomen luonnonsuojeluliiton kutsumana ja liitto kustansi matkakustannukseni Inariin. Matka oli osa #Suomi100-kampanjaa ja 100 luontohelmeä -hanketta.