Istuin matkani viimeisenä päivänä nicaragualaisessa paikallisbussissa, niin sanotussa chicken bussissa. Yhdysvalloista tuodun keltaisen koulubussin nahkajäljitelmäpenkillä istuessani tunsin syvää kiitollisuutta. Silmät melkein kostuivat, kun taustalla soi espanjankielinen versio Lambadasta, kun ihmiset juttelivat keskenään ja tekivät toisilleen tilaa täpötäydessä bussissa, kun pyysin nuoren pojan viereeni istumaan espanjaksi tehdäksemme tilaa vanhemmalle naiselle. Siinä tavallisessa hetkessä huomasin tuntevani syvää onnellisuutta ja samalla haikeutta, kun tajusin olevani taas matkalla kotiin, Suomeen.
Suomi – en koskaan kuvitellut jääväni asumaan synnyinmaahani. Muualla olen parempi versio itsestäni. Älkää käsittäkö väärin, rakastan Suomea ja tiedostan kaikkialla olevan omat ongelmansa. Silti, kuvittelin aina olevani se, joka muuttaa Australiaan, Kaliforniaan tai edes Berliiniin. Syystä jos toisesta, jäin.
Tämä hieman alle kolmen viikon matka oli jälleen kerran matka omaan sielunmaisemaani. Maailmaan, jossa koen kummasti olevani kotonani. Olen versio itsestäni, josta tykkään huomattavasti arkiminääni enemmän. En tiedä johtuuko se lomasta ja etäisyydestä arkeen, mutta ajatus pidemmästä matkasta ja etenkin ulkomaille muutosta nousi jatkuvasti pinnalle. Ääni sisälläni, tunne minussa, kertoi hetken tulleen. Se vaati näköjään muutaman haasteen potkuiksi persuuksille, mutta nyt tuntuu, että olen valmis ottamaan tuon askeleen. Nyt, jos koskaan. Takaisin voi aina palata, mutta tässä tapauksessa tekemätön kaduttaisi enemmän kuin tehty. Silti, en tiedä. En vain tiedä.
Nicaragua. Voisinko oikeasti asua Nicaraguassa? Miksi en voisi? Vai olisiko maa Australia?
Vai kenties Etelä-Afrikka? Ehkä Espanja tai vaikka Turkki. En tiedä, mutta haluan ottaa selvää. Uskon, että aion. Joku päivä aion.
